Kauneus strategiana: Man Yaun hiljaisen väkivallan estetiikka

Vuoden nuoren taiteilijan Man Yaun teokset kertovat paljon. Ne tietävät, mutta eivät huuda. Niiden kiiltäviin pintoihin ja karheisiin tekstuureihin on koodattu historiaa, henkilökohtaisia kokemuksia ja jotain mitä joku kutsuisi politiikaksi, vaikka taiteilija ei teoksia poliittisiksi tarkoita. Tässä haastattelussa Yau avaa taiteellista prosessiaan, jossa jokainen materiaalivalinta on harkittu argumentti ja jossa oma keho asettuu sekä arkistoksi että taistelukentäksi.

Man Yaun studion lattialla lepää uuden teoksen osia, jotka näyttävät ensin toistavan itseään, mutta paljastuvat lähempää katsoen yksilöllisiksi. Valmistautuminen Tampereen taidemuseon näyttelyyn on loppusuoralla. Kesken teoskuvausten kirjoittamisen pidettyyn haastatteluun Yau nostaa väliimme toisen teoksen: äärimmäisen kiiltävät pronssiset jalat, joiden posliiniset kynnet kiinnittävät huomion. Juuri tässä, kovan ja hauraan liitossa, piilee yksi avain hänen taiteeseensa. Se on käsite, jota hän kutsuu ”materaalikoodistoksi” – tarkkaan harkintaan, jossa materiaali ei ole vain väline, vaan aktiivinen, merkityksiä kantava toimija. ”Se on jopa aika silleen neuroottista mulla”, Yau myöntää, ”noi on semmosia juttuja, jotka on mulle tärkeitä ja valintoja ohjaavia tekijöitä.”

Yau vie materiaalipohdinnan pidemmälle kuin pelkkään käyttökelpoisuuteen: materiaali argumentoi. Ei riitä, että teoksessa käytetään pronssia sen länsimaisen, klassisen veistotaiteen painolastin vuoksi. Yau saattaa valita tietyn patinointitekniikan vain siksi, että sitä käytetään myös aseteollisuudessa, luoden näkymättömän mutta latautuneen linkin teoksen käsittelemään väkivallan teemaan. Teoskuvauksissa näitä yhteyksiä ei lue, ainakaan kovin suoraan. Mutta eivät ne ole salaisuuksiakaan, vaan Yau kertoo mielellään teoksistaan. “Jos joku haluaa oikeasti jutella, niin kyllä mä kerron.”

Neuvotteluja materian kanssa

Syvä kunnioitus ja ymmärrys materiaalin olemusta kohtaan on perua Aalto-yliopiston opetuksesta, jossa materiaalit kuten lasitteet ja savet valmistettiin itse. Edelleen Yau esimerkiksi tekee osan lasitteistaan itse.

Yau ei ainoastaan käytä materiaaleja; hän käy niiden kanssa vuoropuhelua. Kysyttäessä materiaalien väistämättömästi asettamista rajoitteista, taiteilija ei ensin tunnu ymmärtävän koko kysymystä. Hetken keskustelun jälkeen vastaus on hämmentävän yksinkertainen: ”Ei ole”.

Syy tähän piilee hänen taiteensa ytimessä: Yaulle materiaali ei ole ideaa rajoittava tekijä, vaan sen välttämätön ja ennalta määrätty ilmentymä. Idea ja materiaali syntyvät symbioosissa. ”Matskut aina määräytyy tavallaan sen aiheen kanssa”, hän selittää. ”Just noi kynnet on pakko olla posliinia, ne ei voisi olla mitään muuta”. hän sanoo ja osoittaa pronssisia jalkoja, joissa on posliiniset kynnet. Posliini valikoitui kynsien materiaaliksi, koska se kantaa mukanaan historiallisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä; se on materiaali, jota on käytetty kuvailemaan ja esineellistämään aasialaisia naisia esimerkiksi pornoteollisuudessa.

Kun sääntöjen rikkominen on onnistumista

Materiaalin ja idean yhteiselo ei tarkoita, etteikö prosessi teokseksi olisi täynnä teknistä kamppailua. Päinvastoin, Yau myöntää, että teknisiä ongelmia on jatkuvasti: ”Musta tuntuu, et aina”. Ratkaisu ei kuitenkaan löydy materiaalin pakottamisesta, vaan sen syvästä ymmärryksestä ja kunnioituksesta, joka on perua opiskeluvuosilta. Kun materiaalin valmistaa itse alusta asti, oppii tuntemaan sen luonteen – sen, miten sitä voi taivuttaa rikkomatta sen olemusta.

Erinomainen materiaalituntemus avaa mahdollisuuksia ja tarkoittaa joskus myös perinteisten käsityöläissääntöjen tietoista rikkomista. Yau muistelee, kuinka Tattarisuon kokeneet kivenveistäjät kritisoivat hänen tapaansa kiillottaa marmoria äärimmäiseen, heijastavaan lopputulokseen asti. He neuvoivat, että moinen on ”väärin marmorille” ja tekee materiaalista kylmän. Yau tiesi onnistuneensa: juuri se teollinen ja etäännytetty kylmyys oli ominaisuus, jonka hän halusi teokseen sisällyttää. Sääntöjen rikkominen ei siis ole hänelle itsetarkoitus, vaan harkittu keino, jolla materiaali saadaan ilmaisemaan haluttua ideaa.

Oman kehon asettaminen näyttämölle

Katsomme tarkemmin veistoksen kynsiä. Tampereen taidemuseon näyttelyssä nähdäänkin Yaun uralla uusi, henkilökohtaisesti merkittävä askel: oman kehon asettaminen katseen kohteeksi. Päätös ei ollut helppo, sillä se vaati oman haavoittuvuuden paljastamista. ”Oman kehon käyttäminen, se vähän pelottaa”, Yau myöntää.

Kyse on taiteilijan vastuusta, jonka Yau kokee vahvasti. Hallitsemalla omaa kuvaansa hän kääntää katsojan pohtimaan niitä yhteiskunnan rakenteita, jotka esineellistävän katseen synnyttävät.

Toiston ja rytmin avulla järjestelmän ytimeen

Lattialla lepäävä uusi teos näyttää, että Yaun tuotannossa keskeinen rakenne on toisto – tai pikemminkin sen illuusio. “Mulla on mukamas toistoa, mut mulla ei oo ikinä kahta samaa.” Tämä näennäinen toisto ei ole vain esteettinen tehokeino, vaan analyyttinen työkalu. Se liittyy niin rasismin kuin kapitalisminkin logiikkaan ja kertoo piilossa olevista mekanismeista. ”Mun mielestäni kapitalismi ylläpitää rasismia aika paljon, ja siihen liittyy mielestäni toisto”, Yau analysoi.

Yau antaa esimerkin, että hänen chinoiserie-aiheisissa töissään toisto ilmentää historiallista prosessia, jossa monimuotoinen aasialainen kulttuuri pelkistyi Euroopassa helposti toistettavaksi ja kaupalliseksi kuvioksi. Toiston kautta Yau ei ainoastaan kuvita ilmiötä, vaan antaa katsojan kokea sen rytmin ja rakenteen. Tampereellakin nähtäville tulee teos, jossa on onnenpyörää muistuttava osa, jossa Yau käytti hidastuvaa ja kiihtyvää rytmiä kuvatakseen kapitalistista onnen tavoittelua, joka on loputon ja saavuttamaton.

Taide puhuu dialogin kautta

Taide on Man Yaulle tapa olla osallisena yhteiskunnassa ja käsitellä monimutkaisia teemoja. Kun teokset lähtevät työhuoneelta, ne ovat ”vapaassa maailmassa”, ja niiden merkitys syntyy vasta vuoropuhelussa katsojan kanssa. Siksi hän jättää näyttelytekstinsäkin tietoisen runollisiksi ja avoimiksi.

Yau sanoo, että hän on valmis asettamaan työnsä ja ajatuksensa älylliseen puntariin. Vastinpariksi taiteilija kaipaa suomalaiseen mediaan enemmän aitoa ja syväluotaavaa taidekritiikkiä. Hän toivoisi analyyttisiä kirjoituksia, jotka asettaisivat teokset laajempaan kontekstiin ja uskaltaisivat käydä niiden kanssa kriittistäkin vuoropuhelua. Ulkomailla kokemus on ollut parempi. ”Siellä useimmin kuulee ehkä rehellisempiä mielipiteitä niistä teoksista”, hän sanoo.

Keskeneräisyyden kaari ja sen ensi-ilta

Man Yaun taide ei tarjoa helppoja vastauksia. Mutta visuaalisesti vangitsevat teokset palkitsevat pohtivaa katsojaa. Ne kutsuvat katsomaan pintaa syvemmälle ja kysymään, miten näennäisen kauniit esineet voivat kantaa mukanaan ”hiljaisen väkivallan” painon ja miten hauras materiaali voi olla vastarinnan ele. Tampereen näyttely on harvinainen tilaisuus nähdä, miten tämä johdonmukainen ja peloton ote on kehittynyt – paitsi että Yau ei halua puhua kehittymisestä vaan keskeneräisyydestä. On siis harvinainen tilanne nähdä taiteilijan keskeneräisyyden polkua läpi hänen uransa alun – ja pohtia mihin se on seuraavaksi matkalla.

Näyttely on uudenlainen ja odotettu myös taiteilijalle itselleen, joka ei ole koskaan aiemmin nähnyt näin laajaa kattausta töitään yhdessä tilassa. ”Mä oon itseasiassa aina välttänyt sitä”, Yau paljastaa. ”Näyttelyn väistämättä retrospektiivinen luonne on yksi on mulle täysin uusi juttu, mä en ole ikinä näyttänyt näin pitkältä aikaväliltä teoksia samassa tilassa. Jännittävää myös itse nähdä mitä siitä syntyy”. Kävijä pääsee siis tutustumaan Man Yaun taiteeseen ja samalla osallistumaan hetkeen, jossa teosten välinen vuoropuhelu ja yli vuosikymmenen mittainen kaari paljastuu ensi kertaa myös niiden tekijälle.

Man Yaun näyttely on esillä Tampereen taidemuseossa 27.9.2025 – 11.1.2026. Tervetuloa!

Teksti: Jyrki Mattila / Roihu Inc.